Korukivet

Kivikauden ihmisen korukivi oli meripihka, mutta meillä se oli tuontimateriaali. Kotimaisista korumateriaaleista ei ole säilynyt arkeologista tietoa. Ensimmäiset maininnat maamme jalokivistä ovat Kustaa Vaasan ajalta Karjalasta ”Kitelän rubiineista”, joita louhittiin tynnyrikaupalla Tukholman hoviin. Todellisuudessa ne olivat kauniin punaisia granaatteja.

Vaikka 1800-luvulla löydettiin jalokiviä, ne eivät päätyneet korutuotantoon. Ametisteja lähetettiin Pariisin ja Pietarin mineralogisiin museoihin Helsingin Laajasalossa toimineesta Stansvikin rautakaivoksesta, mutta ametisteja ei edes kokeeksi hiottu. Tuolloin maamme kuului läheisesti Venäjään, ja sen satumaiset jalokiviesiintymät olivat päällimmäisenä mielessä. Fabergen suomalaiset korusuunnittelijat ja kultasepät pitäytyivät hekin Venäjän jalokivissä.

Vielä 1940- ja 1950-luvuilla tunnettiin vasta kymmenkunta korukiviesiintymää. Joitakin kohteita oli löydetty geologien toimesta sattumalta kallioperäkartoituksen yhteydessä. Vuonna 1944 GTK:n silloisen ylijohtajan Aarne Laitakarin poika Pekka Laitakari, joka ennen sotia oli ollut isänsä kanssa etsintämatkoilla, löysi Ylämaan kansainvälisesti merkittävän spektroliittiesiintymän. Tästä alkoi kotimaisten korukivien esiinmarssi.

Uusia esiintymiä löytyi kymmeniä mm. Luoston Lampivaaran ametistiesiintymä ja Luumäen jaloberylliä sisältävä pegmatiitti. Viimeisimmät korukivilöydökset ovat timantteja lukuunottamatta olleet pääosin innostuneiden harrastelijoiden tekemiä.

Maastamme on hyödynnetty korukiviä jo noin viidestäkymmenestä paikasta. Yhteensä on tavattu yli sata erilaista korukäyttöön soveltuvaa raaka-ainetta. Materiaalien kirjo ulottuu timanteista tavallisten kivilajien kauniin värisiin muunnoksiin.

Suomen korukiviesiintymiä
Avaa pdf

 

 
 

Korukivet

Ametisti Lampivaaran ametistikaivos, Luosto. Kuva: Kari A. Kinnunen, Espoo

 

Ajankohtaista