Suurimmat kultahiput

Kari A. Kinnunen (2000)
Geologi 52 (4-5), 87-99. ISSN 0046-5720
Artikkelin tietoja on päivitetty uudempien hippulöytöjen osalta.

Arkisessa kielenkäytössä 'kultahippu' sanalla on käyttökelpoisen tiedon sivumerkitys, mutta yllättävää kyllä hipuista itsestään on niukasti tietoa. Suomea lukuun ottamatta suurimmista tunnetuista hipuista ei ole ollut kansainvälisesti kattavaa yhteenvetoa. Tämän puutteen havaitsi työssään Tankavaaran Kultamuseon johtaja Inkeri Syrjänen, kun hän sydämistyneenä luki saksalaisen mineraalilehden Lapiksen uutisartikkelia Euroopan suurimmasta kultahipusta. Sen mukaan Euroopan suurin isomus olisi Sveitsistä 1995 huuhdottu 123 grammainen. Jutussa Lapin suurimmat kultahiput mainittiin ainoastaan 30-40 g painoisiksi. Inkeri Syrjäsen pyynnöstä lupauduin keräämään tietoja suurimmista hipuista, mutta tehtävä osoittautui paljon vaikeammaksi kuin odotin. Lisäksi on muistettava, että varsinkin suurimmat kultahiput ovat vauhdilla siirtymässä historiaan, nyt kun maailmanluokan upakultaesiintymät ehtyvät ja kaivosteollisuus siirtyy yhä köyhempiin kalliomalmeihin. Tietojen keräämisellä alkaa siis olla kiire.

Kerron tässä artikkelissa etsintöjeni tuloksista aloittaen Suomen suurimmista ja jatkaen Euroopan hippujen kautta suurimpiin tunnettuihin kaikista maanosista. Kirjoituksen loppuosassa jättihippujen syntytavan ja merkityksen tarkastelu keskittyy Lapin suurimpiin hippuihin, sillä ne ovat niitä harvoja, joista on tähän mennessä tehty tarkkoja laboratoriomäärityksiä.

Määritelmä

Hippukulta on synonyymi irtokullalle ja upakullalle, ja näitä termejä on yleensä käytetty oikeassa merkityksessään. Kattokäsitteenä niille on detritaalinen aines. Sitä vastoin kultahippu-termin määritelmä on aiheuttanut yllättävän paljon sekaannusta. Monissa artikkeleissa ja kirjoissa on nimittäin luokiteltu kultahipuiksi myös kiistattomat kalliokultakimpaleet. Kuitenkin yleisesti hyväksytty hipun (nugget) määritelmä rajaa ne pois: "Nugget - A large lump of placer gold or other metal" (Jackson 1997). Hipuksi luokiteltavan kultakimpaleen on siis osoitettava jonkin asteista sedimentogeenista kulumista ja/tai sen on löydyttävä irtomaasta. Jacksonin (1997) määritelmään liittyvä mielenkiintoinen lisäys kultarakeen koosta (large) vaihtelee ymmärrettävästi alueittain. Perinteisissä Lapin kullankaivajien kokoon perustuvia nimityksissä (Taulukko 1) vasta termi isomus likimain vastaa hipulle asetettavaa vähimmäiskokoa kansainvälisessä terminologiassa (vrt. Dunn 1929). Tässä kirjoituksessa kuitenkin käytän termiä kultahippu kaiken kokoisista detritaalisista kultarakeista, koska tämä käytäntö on meille vakiintunut.  

Nimitys
Finnish term
Hipun pituus, mm
Nugget length, mm
Hengetön alle 0,5
Saivare 0,6 - 0,9
Penikkatäi 1 - 2
Täi 2 - 4
Lutikka 5 - 9
Russakka 10 - 14
Isomus yli 15

Taulukko 1.  Lapin kullankaivajien kultahipuista käyttämät perinteiset, kokoon perustuvat nimitykset.
Table 1.  Local Finnish terms for gold nuggets of different sizes.

Tietolähteet

Viime vuosikymmenien geologinen kirjallisuus on nykyään helposti ja kattavasti etsittävissä kansainvälisistä tietokannoista. Ongelmana näissä etsinnöissä vain ovat ns. avainsanat, joilla tietoa haarukoidaan. Hakuohjelmat etsivät nimittäin vastaavia ainoastaan artikkelin tai kirjan otsikosta, lyhennelmästä ja sellaisista hakusanoista, joita informaatikot ovat poimineet kustakin kirjoituksesta etsinnän nopeuttamiseksi. Tiedot suurista hipuista sitä vastoin ovat useimmiten artikkelien varsinaisessa tekstissä ja ne on täytyy löytää alkuperäisiä julkaisuja lukemalla ja selaamalla. Ja kullastahan on kirjoitettu vähintään tuhansia tieteellisiä artikkeleita.

Sähköiset kirjetiedustelut suoraan museoista, keskuspankeista, tutkijoilta ja alan harrastajilta olivat seuraava tie. Tämä tuotti monia hyviä vihjeitä eri puolilta maapalloa. Myös kansainväliset elektroniseen kirjeenvaihtoon keskittyvät laatikot on järjestetty aihepiireittäin ja niistäkin saattoi tehdä nopeasti tiedusteluja saman alan tutkijoilta ja harrastajilta. Monissa maissa vain ei vielä ole paljon tietokoneyhteyksiä, joten alueellinen kattavuus jää puutteelliseksi.

Geologisesta kirjallisuudesta ei löytynyt lopultakaan paljoakaan tietoa asiasta, sillä osoittautui, että tiedon hippuset ovat hautautuneena populaarikirjallisuuteen, kirjoihin, aikakausilehtiin ja sanomalehtiin. Mutta kuten arvata saattaa hyvä onni oli lopulta se tärkein hyvä hengetär. Omista arkistoistani löytyi esimerkiksi 70-luvun matkoilta Lontoosta ostettu kirjanen, jossa British Museum esittelee seikkaperäiseen tapaansa Englannin suurimpia tunnettuja isomushippuja. Tästä löytyi Euroopan suurin hippu tarkasti löytöhistorialtaan dokumentoituna jäljennöstietoineen museon kokoelmassa.

Löytyneet tiedot pitää kyetä myös jollain tavoin varmentamaan. Keinot tähän ovat rajalliset, sillä väärällä tiedolla on taipumus periytyä julkaisusta ja kirjasta ja lehtiartikkelista toiseen niin että siitä lopulta tulee yleisenä totuutena pidettyä. Ristiintarkistaminenkaan ei tällaisissa tapauksissa auta. Ainuaksi keinoksi jää selvittää ensimmäinen maininta ja pyrkiä arvottamaan luotettavuutta sen ajan kriteereihin nojaten samoinkuin lehtitoimittajat harjoittavat lähdekritiikkiä.

Suomen suurimmat

Suomen suurimmista hipuista on julkaistu Lapin kullasta kertovissa populaarikirjoissa lukuisia yksittäisiä mainintoja. Tässä esitettävä lista kahdestatoista suurimmasta (Taulukko 2) on julkaistu jo aiemmin (Kinnunen 1997) ja siihen on lisätty tätä jälkeen tehdyt varmennetut löydöt.

Taulukko 2.  Suomen kaksitoista suurinta kultahippua.
Table 2. The twelve largest gold nuggets from Finland.

Aivan viime aikoina kysymys Suomen suurimmasta hipusta on tullut jälleen ajankohtaiseksi, sillä Mikko Aleksanteri Kiviniemen eli "Iso-Aleksin" löytämä Aleksi-hippu (Kuva 1) on mitä todennäköisimmin ollut löytöhetkellä suurempi kuin Eevert Kiviniemen löytämä tähän saakka isoimpana pidetty. Tämä tarkennus johtuu Suomen Pankissa työskentelevän "Iso-Aleksin" pojanpojanpojan Jori Petteri Kiviniemen kertomista perimätiedoista, joiden mukaan hipusta on otettu kahden painavan sormuksen valmistukseen tarvitut kullat (Mickelsson 1998). 

Kuva 1.   Aleksi-kultahippu on viimeisimpien tietojen mukaan ollut ennen sormuskultien ottoa Suomen suurin. Sen nykyinen paino on 385 g. Läpimitat 57 x 52 x 28 mm. Kohta, josta sormuskullat on otettu näkyy sekä ylä- että alapinnan kuvassa teräväreunaisena kuoppana hipun oikeassa laidassa. Hipun muodon kolmiulotteisuutta on korostettu kuvankäsittelyllä. Vaikka hippu on pyöristynyt, siinä kumminkin on säilynyt geometrisina koloina alkuperäisen mineralisaation karkeakiteinen rakenne. Kuva ja kuvankäsittely: Kari A. Kinnunen. 
Figure 1.   Aleksi gold nugget, 385 g, 57 x 52 x 28 mm, from Finnish Lapland. It was originally the largest from Finland. Photo: Kari A. Kinnunen.

"Iso-Aleksi oli syyskuun alkupäivinä, vuonna 1910, jatkanut kaivuhommia, kun muu porukka meni laittamaan ruokaa. Siinä porukassa oli vissiin neljä muuta heppua. Sorainen lapio teki naarmut hipun siliään pintaan, kun Iso-Aleksi tökki rännin yläpäähän jummiin jäänyttä raskasta möhkälettä. Muonamies meinasi tukehtua leipäänsä, kun Iso-Aleksi toi isomushipun kannon nokkaan porukan ihimeteltäväksi. Rehellinen Iso-Aleksi sai ottaa hipusta sormuskullat ittellensä löytöpalakkioksi, ja sen aikaiset sormukset olivat aika järeitä. Siitä hipusta on tehty varmuudella yksi ja mahollisesti kaksi sormusta." Näin siis Jori Petteri Kiviniemi eloisaan tapaansa, ja hän jatkaa "se oli muuten isoin, ja sen on täytyny painaa yli neljäsataa rammaa."

Muista suurimmista hipuista tutkijoilla ja asianharrastajilla on varsin yhtäläinen käsitys. Näiden lisäksi kirjallisuudessa on mainintoja eräistä isomuksista, joiden todenperäisyyttä ei kykene enää varmentamaan. Varsinkin 400 ja 300 gramman painon väliin jää muutama mielenkiintoinen maininta. Kullankaivaja-tutkija Oiva Varjos on kerännyt näistä apokryyfisistä hippumaininnoista tietoja Lapin kirjallisuudesta ja sanomalehdistä. Hänen löytämänsä maininnat voivat selittyä vanhojen punnitusten epätarkkuudella kenttäolosuhteissa ja sillä että nimenomaan Aleksi-isomuksen alkuperäinen paino ennen sormuskultien irroitusta voi kummittella tilastoissa mukana. Vielä pitää muistaa, että eräät isomukset voi olla myyty ilman suurempaa hälyä, vaihtelevista syistä, jolloin niistä ei ole säilynyt mainintoja kultakirjallisuudessa. Toisaalta suolaamista eli optioiden hilaamista ylös on varmaan harrastettu isomushuhuilla jo vanhoina hyvinä aikoina.

Euroopan suurimmat

Euroopan jättihiput ovat kultakirjallisuudessa varsin niukasti käsitelty aihe. Itse asiassa en löytänyt niistä yhtään yhteenvetoa. Euroopassa on kuitenkin ollut historiallisena ja ilmeisesti jo esihistoriallisena aikana nykyisen Espanjan, Englannin, Irlannin, Ranskan-Italian, Saksan-Sveitsin ja Romanian-Slovakian-Unkarin alueella useita jokikullan huuhdonta-alueita (Lieber 1982, Kutz 1987). Antiikin aikana jokikultaa hyödynnettiin jo laajamittaisesti Kreikassa, Espanjassa ja Siebenbürgenissä osin nykyisen Romanian alueella (Kutz 1987). Rooman valtakunnan sodat rahoitettiin paljolti tällä kullalla. Isoista hipuista ei tietoja kuitenkaan ole säilynyt. Eräänä selityksenä voi olla se, että tällaista toimintaa ei tuolloin kovin korkealle arvostettu; työtä tekivät rikolliset, orjat ja sotavangit kuten aikaisemmin jo Egyptin valtakunnan suuruuden aikana. Tietoja on sitä vastoin säilynyt saadusta kullan määrästä.

Etelä-Saksan ja Reinin jokilaakson nykyään ehtyneet esiintymät olivat käytössä peräti kaksi vuosituhatta. Vielä vuonna 1838 Reinillä työskenteli noin 400 rekisteröityä huuhtojaa ja viimeinen ammattihuuhtoja lopetti vuonna 1874. Varsinkin keskiajalla esiintymillä oli taloudellista merkitystä. Reininkullasta valmistettiin kultakolikoita, joihin oli leimattu Sic fulgent Littora Rheni, suom. "Tällä tavalla Reinin rannat hohtavat." Reinin kullan isomuksista ei löydy merkintöjä alan kirjallisuudessa. Reinin ohella kultaa huuhdottiin Isarin, Tonavan ja Ederin esiintymistä (Schneiderhöhn 1962). Ilmeisesti kulta vain on ollut melko hienorakeista Etelä-Saksan alueella. Alussa mainittu Sveitsin suurin kultahippu painoi siis 123 g (Weiss 1997) ja se löytyi vuonna 1995 Reinin jokilaakson Sveitsin puoleisesta osasta. Nimekseen se sai Ara-Fontanivas hippu. Tämä löytö voi viitata siihen, että karkeampaa kultaa on saatu pääasiallisesti Reinin yläjuoksulla.

Italiassa on huuhdottu vähäisiä määriä kultaa Torinon lähellä Po-joen laaksossa, mutta
Euroopan tärkeimmät historialliset kultakentät ovat olleet nyt niin surullista kuuluisuutta saanessa Romaniassa Siebenbürgenin seudulla. Alueen jokikulta mainitaan jo kreikkalaisen historioitsija Herodotuksen kirjoituksissa. Kultajoen nimi Aries tulee ilmeisesti kullan "aurum" mukaan. Paikallinen kalliokulta esiintyy lehtimäisenä ja levymäisinä kiteinä onteloissa, joista parhaimmasta on löydetty kultaa yhteensä peräti 55 kg. Tyypillisiä ovat olleet kilokaupalla kultaa sisältäneet onkalot (Lieber 1982). Romanian isomuksista en löytänyt mainintoja, mutta ontelokullan perusteella voi olettaa tältä seudulta löytyneen suuriakin kultahippuja.

Ranskan ja Englannin isomuskultahipuista sitä vastoin on säilynyt luotettavia kirjallisuusmainintoja. Ranskan suurin hippu on painanut 537 g (Weiss 1997) ja se löytyi vuonna 1889 Avolsista, joka sijaitsee Ranskan Ardenneilla. Brittein saarilta löytyneistä isomuskultahipuista löytyi tietoa British Museumin (1973) opaslehtisestä. Tällaista kirjallisuutta ei ikävä kyllä ole lainkaan sisälletytty kirjallisuustietokantoihin. Muidenkin maiden museoilla on varmasti arkistoissaan arvokasta tietoa heidän alueensa isomuksista, mutta koska varsinaiset julkaisut puuttuvat, tietoja on hankalaa jäljittää.

Skotlannin suurimmaksi mainittu hippu on painanut noin 900 g ja sen kerrotaan löydetyn 1500-luvulla Leadhillsin kultakentältä Crawford Moor esiintymästä, joka on ollut alueen rikkain. Osa Englannin tuon ajan kultakolikoistakin valmistettiin tästä jokikullasta. Isomustieto on jonkin verran epävarma, sillä 1800-luvun mineralogian oppikirjoissa varoitetaan Leadhillsin kultahipuista, jotka korkeasta hinnasta johtuen oli tuotu paikalle Glasgowista.

Kuva 2.   Suurin Euroopasta kirjallisuustietojen perusteella varmuudella löytynyt kultahippu (British Museum 1973). Hippu painoi 684 g ja sen suurin läpimitta oli 9,5 cm. Se löytyi Irlannista vuonna 1795. Hipun messinkijäljennöstä säilytetään Lontoossa British Museumin (Natural History) mineraalikokoelmissa. Piirros: British Museum (1973).
Figure 2.   The largest gold nugget known from Europe originates in Ireland. It weighed 684 g and its diameter was 9.5 cm. Drawing: courtesy of British Museum (1973).

Irlannista löydetty isomushippu (Kuva 2) sitä vastoin on varmennettu maininta. Hippu painoi 684 g ja se huuhdottiin Ballinvalley joesta (toiselta nimeltään Goldmine River) vuonna 1795. Kultajoki sijaitsee Irlannin Eiressä, Croghan Kinshela paikkakunnalla Wicklowin kreivikunnassa. Alue on Euroopan vanhimpia kullanhuuhdonta-alueita, sillä sieltä kerättiin kultaa jo vanhemmalla pronssikaudella (Quiring 1953). Irlannin isomushippu päätyi kuningas Yrjö Kolmannen omistukseen ja se on melko varmasti sulatettu. Hipun messinkijäljennöstä säilytetään Lontoossa British Museumin (Natural History) kokoelmissa.

Taulukko 3.   Euroopan suurimmat tunnetut kultahiput.
Table 3. The largest documented gold nuggets from Europe.

Euroopan isomuskultahippujen järjestys on esitetty Taulukossa 3. Suomi ja Kiviniemen (Iso-Aleksin tai Eevertin löytämä) hiput nousevat korkeintaan pronssisijalle. Suurin mutta epävarmana pidettävä hippumaininta Skotlannista on sekin alle kilon, 0,9 kg, ja myös tämän tiedon valossa Eurooppa jää jälkeen muista maanosista kuten seuraavasta selviää.

Maailman suurimmat

Isomuslöydöistä ei löydy mainintoja vanhoista antiikin maailman historiakirjoista kuten Herodotukselta, vaikka kullanhuuhdontaa niissä onkin käsitelty. Toisaalta kultaa on etsitty - ja löydetty - jo tuhansia vuosia, joten isomuksia on varmasti joukossa ollut. Mutta koska esihistoriallisena aikana kultahippuja käytettiin luonnonkuparin tapaan mekaanisesti työstämällä korujen ja työkalujen raaka-aineena, niin on vaikeaa enää päätellä minkäkokoisia suurimmat hippulöydökset todella tuolloin todella olivat. Vastaavasti ensimmäiset historiallisesti dokumentoidut kultakolikot, elektronit, oli Lyydian kuningaskunnassa (sijaitsi nykyisen Izmirin seuduilla Turkissa) 600 eKr tienoilla lyöty suoraan läntisen Turkin alueelta Tmolos-joesta huuhdotuista hopeapitoisista kultahipuista (Quiring 1953, Talvio 1999). Näiden papumaisten elektronirahojen koostumus - ja siten itse metallin arvo - oli luonnollisesti varsin vaihteleva, josta syystä kuningas Kroisoksen aikana (noin 500 eKr.) otettiin käyttöön erilliset hopea- ja kultarahat.

Luettelo maailman suurimmista tunnetuista kultahipuista painonsa perusteella on esitetty Taulukossa 4. Seuraavassa löytöjä tarkastellaan lähinnä maanosittain, sillä Australian Victorian osavaltion "Kultaisen Kolmion" alueen hiput ovat ylikorostuneet maailman kymmenenen suurimman joukossa.

Taulukko 4.   Maailman kymmenen suurinta tunnettua kultahippua.
Table 4.  The world's ten largest documented gold nuggets.

1. Australia

Australian voittosijoitus hippukisassa on usealla hipulla varmennettu, sillä kahdeksan kymmenestä suurimmasta on löydetty Victorian kultakentiltä (Taulukko 4). Victorian alueen jättiläishiput ovat Dunnin (1929) mukaan detritaalisia, joskin suurimmat ovat vain toiselta puoleltaan pyöristyneitä. Dunn (1929) on kuvannut seikkaperäisesti näiden hippujen löytöympäristöjä ja hänen mukaansa suurikokoiset hiput ovat olleet yleisiä Victorian alueen läntisillä kultakentillä. Hiput ovat löytyneet läheltä maaperän pintaa erittäin lyhyen matkaa kulkeutuneessa aineksessa, mikä selittää löytöjen keskittymisen viime vuosisadan loppupuolella ainoastaan parin kymmenen vuoden aikajaksolle.

Kuva 3.   Welcome Stranger, maailman suurin tunnettu kultahippu. Se painoi 71 kg ja sen   läpimitat olivat 70 x 40 x 17 cm. Hippu löytyi läheltä maanpintaa Australian Victoriasta Moliagulin kultakentältä 5. helmikuuta vuonna 1869. J. Balcombin grafiikkapiirros viime vuosisadalta esittää alkuperäistä hippua, joka pilkottiin jo seuraavana vuonna.
Figure 3.   Welcome Stranger, the largest known gold nugget, 71 kg, 70 x 40 x 17 cm. It was found in Australia, Moliagul gold field in Victoria in 5. February 1869. Drawing: J. Balcomb.

Welcome Stranger, maailman suurin tunnettu kultahippu (Kuva 3), on löydetty 5. helmikuuta vuonna 1869 Victorian Moliagul kultakentältä (Birch 1987). Se painoi 71 kg ja oli kooltaan 70 x 40 x 17 cm. Sen on kerrottu löytyneen sattumalta kärrynpyörän alta eli hyvin läheltä maanpintaa (Dunn 1929). Jo seuraavana vuonna hippu pilkottiin mutta kopioita siitä on kummasteltavana monissa museoissa, lähimpänä Tankavaaran Kultamuseossa. Victorian kultakentiltä löytyneet monikymmenkiloiset hiput on kiitettävästi dokumentoitu (Dunn 1929, Birch 1987). Suomessakin Oiva Varjos on kirjoittanut seikkaperäisen artikkelin Australian kultahipuista (Varjos 1999) internetistä hankkimiensa tietojen valossa. Tiedot Victorian historiallisista isomuksista ovat luettavissa myös Internetistä (www.thetub.com.au). 

Kuva 4.   Holterman nuggetti on suurin tunnettu kalliokullan kimpale. Sen pituus oli 125 cm ja  paino 235 kg (kultaa 93 kg). Se löytyi vuonna 1872 Beyerin ja Holtermanin kaivosvaltaukselta New South Walesista, Australiasta. Vuosisadan vaihteen kirjankuvitusta, piirtäjä tuntematon.
Figure 4.   Holterman "nugget" is the largest known aggregate of bedrock gold. Its length is 125 cm and weight 235 kg (of which gold 93 kg). It was found in 1872 from New South Wales, Australia. Drawing: artist unknown.

Jättihippujen lisäksi Australiasta on löydetty harvinaisen kookkaita kultakimpaleita suoraan kalliosta. Pienen ihmisen mittainen Holtermanin nugetti (Kuva 4) painoi peräti 235 kg (pituus 125 cm), mutta se siis oli kalliokultaa joskin kultaa siinä oli "vain" 93 kg. Se löytyi New South Walesistä 19. lokakuuta vuonna 1872 Hawkins Hill alueen kaivoksesta lähes 200 m syvyydestä. Tämä kultakimpale on populaareissa tietokirjoissa erheellisesti nostettu maailman suurimmaksi kultahipuksi. Todellisuudessa, toistettakoon vielä, se siis on jättimäinen kulllan ja kvartsin kallionäyte, ei siis eroosiossa kulunut määritelmän mukainen hippu.

Australian suurin säilynyt hippu on Internetissä julkaistujen selostusten ja kuvien perusteella näytteillä Los Vegasissa Golden Nugget nimisessä kasinossa (www.finders.com.au/GalleryGold/exhibit02.htm). Nimeltään se on Hand of Faith ja painoltaan 27,2 kg. Edellisistä isomuksista poiketen sen löysi Kevin Hillier 26. syyskuuta 1980 Kingowerista Golden Triangle alueelta nykyisten aarteenetsijöiden laitteistoilla eli metallinilmaisimella ja ainoastaan 36 cm syvyydestä. Hipun myyntihinnaksi on ilmoitettu miljoona Australian dollaria (3,75 miljoonaa Suomen markkaa), mikä tiettävästi on suurin kultahipusta koskaan maksettu rahasumma - tähän mennessä. Grammahintaa tälle isomusten isomukselle kertyi noin 140 mk, mikä on pari kertaa enemmän kuin Australian muutaman sadan gramman isomuksista viime vuosina maksetut summat.

Viimeisin tiedoitusvälineissä julkistettu Australian isomus on nimeltään King of the West ja painoltaan 25,4 kg (Calverley 1999). Sen löytäjä ei halunnut julkisuuteen nimeään eikä tarkkaa löytöpaikkaa, joka sijaitsee kuivassa jokiuomassa jossain Länsi-Australiassa. Tämä isomus on ollut New Yorkin Sothebys huutokauppakamarin myyntilistoilla kesällä 1999 arviohinnalla, joka vastaa hipun sisältämän kullan maailmanmarkkinahintaa muutamakertaisena. Hinta-arvio on siis samaa luokkaa kuin Hand of Faith isomuksella.

Myös Australian lähiseuduilta on löydetty varsin kookkaita hippuja. Suurin Tasmaniasta tunnettu hippu on painanut 6,9 kg. Se löytyi vuonna 1883 Corinnan alueelta Rocky-joesta (www.atn.com.au/tassi/town-a.htm). Uuden Seelannin suurin kultahippu puolestaan on painanut ainoastaan 2,8 kg ja sen löysi Jones Creek vuonna 1909 pienen Rossin kaupungin lähettyviltä.

2. Etelä-Amerikka

Brasilian Serra Peladasta on viime vuosina löydetty 61 kg hippu. Tieto on Brasilian keskuspankista, jonka mukaan hipussa oli kultaa 52 kg. Tarkempia tietoja heiltä ikävä kyllä ei ollut saatavissa. Saamani digitaalikuvan perusteella ei voi varmuudella päätellä onko hipun kulmissa havaittavissa kulumista. Vanhoissa tietosanakirjoissa ja uudemmissa populaareissa korukivikirjoissa on Chilestä ja Brasiliasta mainintoja useamman sadan kilon "hipuista". Nämä, jos edes tiedot painosta pitävät paikkansa, ovat mitä ilmeisimmin olleet kalliokullan kimpaleita.

Etelä- ja Väli-Amerikan muinaisten intiaanikulttuurien käyttömetallina oli paljolti kulta, jota saatiin kallio- ja irtokultaesiintymistä. Suurikokoisista hipuista ei kuitenkaan ole säilynyt tietoja. Kolumbiasta ja Guyanasta tällä vuosisadalla löytyneistä 11 ja13 kg hipuista on vain yksittäisiä mainintoja (Weiss 1997).

3. Venäjä

Moskovassa Kremlin ns. Timanttiaarrekammiossa säilytetään suurinta yhä olemassa olevaa isomushippua ja se painaa 36,2 kg. Se on löydetty eteläisen Uralin Miaskista vuonna 1842 ja on nimeltään "Bolshoi treugolnik" suom. "Suuri Kolmio" (Milovsky ja Kononov 1985). Siperian rikkaat jokikultaesiintymät sisältävät ja ovat sisältäneet varmasti myös kookkaita isomuksia, mutta niistä löytyy vain hajanaisia tietoja. Mm. Smirnov (1977) mainitsee usean kilon painoisia kultahippuja tavatun Bols'hoi Dogaldyn alueelta Lena-joen kultakentältä. Mutta koska Uralin jättihippu on mainittu suurimpana nykyisissäkin venäläisissä mineralogian kirjoissa, niin voi olettaa Siperian isomusten jääneen tämän painorajan alapuolelle.

4. Pohjois-Amerikka

Pohjois-Amerikasta tehtiin ensimmäinen suurempi hippulöytö vuonna 1799 Pohjois-Karolinasta (Kuva 5). Tuolloin Conrad Reed niminen 12-vuotias poika löysi 6,3 kg kultahipun Meadow Creekistä (LaPoint 1999). Pojan isä myi hipun pilkkahinnalla paikalliselle kultasepälle mutta hippu synnytti joka tapauksessa kultaryntäyksien aallon uudelle mantereelle johtaen lopulta Kalifornian rikkaiden upakultakenttien löytymiseen (Wilson 1987). South Carolina Gold Museumin löytämien tietojen mukaan samalta alueelta on Peter-niminen orja löytänyt 10,5 kg isomuksen ja Jacob L. Shinn vuonna 1896 8,6 kg painaneen isomuksen.

Kuva 5.  Harper's New Monthly Magazinessa elokuussa 1857 julkaistu piirros Pohjois-Amerikan kultaryntäyksiin johtaneen 6,3 kg kultahipun löydöstä Meadow Creek -purosta Pohjois-Karolinasta. Hipun löysi vuonna 1799 John Reed niminen pikkupoika sisarensa ja pikkuveljensä kanssa kalastaessaan jousella purosta. Lasten vanhemmat olivat tuolloin pyhäkirkossa. Johnin isä säilytti hippua vuosia kotona tunnistamatta sitä kullaksi ja myi sen lopulta läheisen kaupungin Fayettevillen kultasepälle 3 dollarilla ja 50 centillä. Piirtäjä tuntematon.  
Figure 5.  The find of a 6.3 kg gold nugget in Meadow Creek, North-Carolina in 1799 by John Reed with his sister and brother. This find eventually led to the discovery of the California gold fields in the next century. Drawing was published in Harper's New Monthly Magazine in 1857.  Artist unknown.

Kalifornian suurin säilynyt kultahippu on näytteillä Los Angelesin Luonnonhistoriallisessa museossa. Se on nimeltään "Mojave Nugget" ja painaa 4,9 kg, pituus 14 cm (Kampf 1991). Se löytyi vuonna 1977 metallinilmaisimen avulla. Museossa on myös Kalifornian Sierra Countyn kuulusta Ruby "kaivoksesta" 159 isomushipun kokoelma (yhteispaino 31 kg). Museossa on yhteensä noin 400 kultanäytettä.

Tätä suurempi on ollut kuuluisa 24,5 kg painanut "Dogtown Nugget", joka löytyi huhtikuussa 1859 Pohjois-Kalifornian Dogtownista Sawmill Peakin rinteeltä. Se oli aikanaan maailman suurimpana pidetty hippu, sillä tiedot Venäjän "Suuresta Kolmiosta" eivät saavuttaneet heti läntistä maailmaa. Hipun nimeä pitää hengissä saman niminen festivaali ja paikalle pystytetty Gold Nugget museo.

Kalifornian suurimmaksi mainittu kalliokultakimpale (ei siis hippu) painoi peräti 128 kg ja se löytyi Morganin kaivoksesta Carson-Hillistä Calaverasin alueelta vuonna 1850 (Bariand ym. 1985). Samasta paikasta on löytynyt vuonna 1848 lisäksi 72,8 kg painanut kalliokullan kimpale. Sen löysi James H. Carson, jonka mukaan seutu on nimetty (www.ohp.cal-parks.ca.gov/landmarks/calaveras.htm).

Koloradon suurin hippu oli 4,5 kg painoinen "Tom's Baby" (www.summitlodging.net). Sen löysi Tom Groves Breckenridgen alueelta heinäkuun 3. 1887. Hippu sai nimensä siitä että herra Groves näytteli sitä riemuissaan ympäri kaupunkia kuin vastasyntynyttä lasta.

Alaskan suurin isomus on yllättävän pieni. Se painoi 4,8 kg ja löytyi vuosisadan vaihteessa Nomesta (www.educ.state.ak.us/LAM/LIBRARY/HIST/GOLDRUSH). Alaskan löydöt on kuitenkin melko tarkkaan raportoitu, joten tietoa voi pitää luotettavana.

5. Afrikka

Etelä-Afrikasta kirjatut suurimmat kultahiput ovat painaneet 12,7 kg (Dunn 1929) ja 8,02 kg (Craincross ja Dixon 1995). Ne löytyivät Transvaalista Pilgrim's Rest Creek kultakentältä, pienempi hippu heinäkuussa 1875. Etelä-Afrikasta on kuvattu huomattavan vähän museoluokan kultanäytteitä (ks. Craincross ja Dixon 1995), vaikka maa on ollut pitkään tärkeimpiä kullantuottajia (lähinnä Witwatersrandin paleoupaesiintymän ansiosta). Afrikan muiden maiden isomuksista ei ole vielä saatu tietoja.

6. Kiina

Kiinasta viime vuosina löytynyt suurin hippu on painanut 6.5 kg (Weiss 1997). Sieltä voi olettaa löytyneen aikoinaan isompiakin, mutta kiinalaisesta kullasta löytyy varsin vähän kirjallisia mainintoja, sillä Kiinan vanhassa kulttuurissa jadella (= Yü = jalo materiaali) oli se asema mikä meillä on kullalla.

7. Japani 

Japanin suurin kultahippu on löydetty 1800-luvun alussa Hokkaidosta, ja se painoi 769,9 g (Editorial Committee for "Introduction to Japanese Minerals" 1970).

8. Eurooppa

Euroopan suurin Irlannista löydetty 684 g painoinen hippu jää hännille, kun kisassa ovat mukana myös EU:n ulkopuoliset maat. Todellisuudessa Eurooppa on voinut sijoittua korkeammalle, mutta koska upakullan laajamittainen hyödyntäminen sijoittuu varhaiseen historialliseen aikaan ja sitäkin kauemmaksi, niin raportointi puuttuu. Euroopan muinainen hippukulta oli pelkästään raaka-ainetta ja luonnontieteellisten asioitten arvostus ja sitä kautta ainutlaatuisten luonnonkivien talteenotto heräsi vasta nykyisen kaltaisen museolaitoksen muotouduttua ensin yksityiskokoelmina ja lopulta valtioiden ylläpitäminä laitoksina.

Uudet tutkimusmenetelmät

Suurikokoisista kultahipuista on olemassa vähän tieteellistä tietoa, mikä jo ilmeni tietojen etsinnän vaikeudesta. Useimmista jättihipuista lienee tosin määritetty kullan likimääräinen kemiallinen koostumus jo hipun löytövaiheessa rahallisen arvon varmistamiseksi. Nämä määritykset on tavallisesti tehty perinteisin kultasepän välinein, ns. viirukokeella (ks. Vaissi ja Timonen 1988).Todisteena viirukokeen jäljiltä ovat monissa historiallisissa hipuissa yhä erottuvat pienet hioutumat eli fasetit.

Perinteisiä mikroanalyyttisiä menetelmiä tutkimustapoja on sovellettu aiemmin pienempien kultahippujen tutkimukseen mm. British Geological Surveyssä (Leake ym. 1993). Tätäkin aikaisemmin samoilla menetelmillä tehtiin tosin tutkimuksia maassamme jo Lapin Kultaprojektin puitteissa (Saarnisto ja Tamminen 1987). Nämä menetelmät edellyttävät hipuista valmistettavia pintahieitä, jolloin itse tutkimuskohde joudutaan uhraamaan tietojen saamiseksi. Siksi isoja ja kallisarvoisia hippuja ei tällä tavalla ole tutkittu.

Tämän puutteen korjaamiseksi GTK:ssa on viime vuosina kehitetty ja sovellettu tarkoitukseen soveltuvia uusia näytettä tuhoamattomia laboratoriomenetelmiä (Kinnunen 1996, Kinnunen ym. 1997). Hipuista saadaan nykyisin selvitettyä näytettä käytännössä lainkaan tuhoamatta kemiallinen koostumus, fysikaaliset ominaisuudet ja pintarakenteet. Uudet menetelmät ovat käyttökelpoisia hippujen yksilöinnissä (Kinnunen ym. 1997), mahdollisten kultahippujäljitelmien tunnistamisessa (Kinnunen ja Vilpas 1994) ja kaupallisissa hippututkimuksissa ja arvioinneissa (Kinnunen 1997).

Näillä uusilla menetelmillä GTK:ssa on laadittu viime vuosina Lapin isomuksista useita seikkaperäisiä tutkimusraportteja (osa niistä on julkistamattomia). Tutkimusten tavoitteena on ollut ainutlaatuisten hippujen riittävä dokumentointi mahdollisimman pian hipun löytymisen jälkeen. Eräs merkittävä tulos on ollut se, että isomusten kemiallinen koostumus ja muut mitatut ominaisuudet ovat huomattavan samanlaiset kuin kyseiseltä alueelta tavatuissa pienissä hipuissa. Tämä havainto todistaa syntytavan hipun koosta riippumatta samanlaiseksi ja antaa viitteitä kulkeutumismatkasta. Museotutkimuksen merkityksen korostuessa odottaisi, että myös ulkomaiset jättiläishiput päätyisivät entistä useammin sikäläisiin tutkimuslaboratorioihin samankaltaisiin tarkkoihin analyyseihin. Jo siitäkin syystä, että vertailuanalyysien puuttuminen estää syvällisempien malmigeneettisten mallien laadintaa hippukullan kalliolähteiden erityispiirteistä.

Kullan alkuperä

Suurikokoisten kultahippujen syntytavasta on vuosien varrella käyty monia tieteellisiä kiistoja. Perinteinen käsitys on ollut vuosisatoja se että hiput yksinkertaisesti ovat pyöristynyttä kalliokultaa. Purokullan kalliolähteiden prospektaushan johti ennen pitkää nykyaikaiseen lohkare-etsintään ja lopulta raskasmineraaleihin nojaavaan moreenigeokemialliseen malminetsintään.

Viime vuosikymmenellä eräät australialaiset ja kanadalaiset tutkijat esittivät kuitenkin, että hiput kasvaisivat supergeenisesti maaperässä ja eritoten rapautuneessa kallioperässä pohjaveden lämpötilassa bakteeritoiminnan myötävaikutuksella. Tämän ajatuksen alkuperä voidaan jäljittää ainakin saksalaisen Schneiderhöhnin malmioppikirjoihin (Schneiderhöhn 1962). Supergeenisuuden osoituksena australialaiset pitivät sikäläisten mikroskooppisten hengettömän kokoisten kultahitusten kemiallista koostumusta ja esiintymistä lateriittisessa rapakalliossa. Viime vuosien kansainväliset tutkimukset ovat kuitenkin kumonneet australialaisten oletuksia ja nykyään isoja (ja pienempiä) kultahippuja pidetään varsin yksikäsitteisesti eroosiossa pyöristyneinä alkujaan kallioperässä kiteytyneinä kultarakeina. Näin ollen isojen kultahippujen synnyn ja rikastumisen selityksiä on etsittävä kallioperän kemiallisista ja maaperän fysikaalisista malminmuodostustapahtumista.

Toisaalta on myös varmistunut, että maaperässä todella myös tapahtuu kullan saostumista mutta pelkästään mikroskooppisessa mittakaavassa ilman merkittävää rikastumista. Tämä ilmenee kultahippujen pinnalle kiteytyneinä mikroskooppisina oktaedrimuotoisina kultakiteitä, jotka ovat seurausta siitä että hopea ja kupari ovat liuenneet hipun pintaosista pois. Tämän saostumalla kerrostuneen erittäin puhtaan kultakerroksen paksuus on ainoastaan millimetrin sadasosia (Groen ym. 1990). Tutkimukset Klondiken hipuista osoittavat lisäksi että tämä kerros sisältää edellä mainittujen alkuaineiden ohella merkittäviä määriä fosforia ja rikkiä. Nämä tulokset on saatu transmissioelektronimikroskooppiin yhdistetyllä röntgenspektroskopialla Arizonan yliopistossa (Southam 1998). Huomattakoon että esimerkiksi Lapin hippujen pintakerroksen alta nämä supergeenisuudesta kielivät alkuaineet puuttuvat, vaikka niitä on analysoitu riittävän herkillä menetelmillä (Kinnunen ym. 1997).

Kattavimpia tutkimuksia hippukullan synnystä on tehty vastikään Kanadassa Klondiken alueen kuuluisasta hippukullasta. Knight kumppaneineen (1999a) on tutkinut mikroanalysaattorilla 2700 kultarakeen ja hipun ja kemiallisen koostumuksen verraten Klondiken alueen kalliokulta- ja upaesiintymiä toisiinsa. Heidän tuloksensa osoittavat, että Klondiken hippukulta on kiistatta detritaalista ja pääasiallisesti tai jopa kokonaan peräisin alueen mesotermisistä kvartsijuonista. He tutkivat myös vanhempia plioseenikautisia upakultaesiintymiä ja niistäkin saadut tulokset osoittivat hiput detritaalisiksi eli alkuperältään kalliokultarakeiksi. Lisäksi he (Knight ym. 1999b) osoittivat saman edellä mainitun laajan näyteaineiston perusteella, että hippujen pyöristyneisyys ja litistyneisyys selvästi kasvaa systemaattisesti kuljetusmatkan mukaisesti. Myös tämä seikka on osoitus hippujen detritaalisesta alkuperästä.

Hippujen ikä

Tavallisin kysymys mikä Lapin isomuksista esitetään on niiden ikä. Tieteellisesti vedenpitävää vastausta tähän ei vieläkään voi antaa. Kuten edellä selostettiin hippujen kullan alkuperä on nykykäsityksen mukaan kallioperän kultamineralisaatioissa, ja siten metallisen kullan saostumisen ikä on sama kuin itse kalliomineralisaatioiden. Kultahipuista on meillä ja muualla tehty joitakin isotooppimäärityksiä, mutta tulokset ovat saaneet ristiriitaisen vastaanoton ja uusiin määrityksiin ollaan suhtauduttu varovaisuudella.

Tarkennettu kysymys onkin hippujen sedimentogeeninen ikä, eli kuinka kauan kultarakeet ovat olleet eroosiossa mukana. Klondiken kullan viimeisimmät tutkimustulokset antavat joitakin käyttökelpoisia työkaluja tähän vastaamiseksi, sillä edellä kuvattu hippujen pintaa peittävän ohuen muuttumiskerroksen paksuus on riippuvainen ajasta, jonka hippu on ollut sitä muuttavien liuosten käsittelyssä. Knight ym. (1999b) ovat määrittäneet tämän muuttumiskerroksen paksuuden hipuista, jotka ovat peräisin iältään tarkkaan tunnetuista kerrostumista. Tästä he ovat päätyneet siihen arvioon, että kerros on kasvanut keskimäärin 0,65 mikrometriä miljoonassa vuodessa.

Tätä arviota voi kokeeksi soveltaa toisin päin Lapin hippujen sedimentogeenisen iän selvittämiseen semminkin koska olosuhteet Klondikessa ja Lapissa ovat ilmastollisesti ja maaperägeologisesti samankaltaiset, mutta hyväksyen samalla melkoisten epävarmuuksien arviota heikentävän vaikutuksen. Keskimääräisen muuttumiskerroksen paksuudeksi Saarnisto ja Tamminen (1987) ovat ilmoittaneet Ivalojoen hipuista (358 kpl, 0,2 - 0,6 mm raekoko) 20 mikrometriä. Tätä ja edellä esitettyä Knightin ja kumppanien muuttumisnopeutta käyttäen saadaan Ivalojoen hippujen keskimääräiseksi sedimentogeeniseksi iäksi noin 30 miljoonaa vuotta eli ne olisivat olleet Lapin silloisessa maaperässä irrallisina hippuina jo tertiäärikauden oligoseenista saakka. Tämä Lapin hippujen sedimentogeenisen ikäarvio on samaa suuruusluokkaa kuin Siperian upakullalla, jota Patyk-Karan (1999) mukaan esiintyy 50 miljoonan vuoden ajalta lähes jatkuvasti kerrostuneissa jokisedimenteissä.

Selityksiä koolle

Antavatko tässä esitetyt monista eri lähteistä kootut tulokset sitten luotettavan kuvan kultahippujen todellisesta kokovaihtelusta? Tulokseen voi katsoa vaikuttavan kaksi tekijää: todellinen kokojakauma eli luonnon omat tekijät mutta luonnollisesti myös ihmisen oma toiminta eli löytymistodennäköisyys esiintymistä (konekaivu tai lapiomenetelmä) ja tähän liittyvä löydettyjen kirjallisuustietojen edustavuus. Luonnossa kokoon vaikuttavat kalliolähteen esiintymätyyppi ja lopulta mekaanisen kulutuksen määrä. Vaikka tietojen kattavuus historiallisesti on rajoitettu, niin parin viime vuosisadan löytöjä voi pitää myös tilastollisesti varsin hyvin dokumentoituna semminkin kun suurimmat hiput ovat kentiltä, joista on saatu kultaa satoja tonneja.

Tärkeimpinä selittäjinä jättihippujen esiintymiselle voi pitää kullan kalliolähteen malmityyppiä ja kulkeutumistapaa. Mesotermisissä kvartsijuonissa nimittäin esiintyy monilla paikoin suurehkoja kullan ja kvartsin yhteenkasvettumia, joista tunnetuimmat ovat Kalifornian Mother Lode kallioesiintymistä. Tätä esiintymätyyppiä voikin pitää suurten hippujen todennäköisimpänä emäkivilajina yleismaailmallisesti. Mekaanisen kulutuksen itsestään selvää osuutta ilmentää puolestaan se että suurimmat hiput on löydetty eluviaalisista lyhyen matkaa kulkeutuneista irtokultaesiintymistä kuten mainitut Australian jättihiput. Alluviaalisissa, pidemmän matkaa kulkeutuneissa irtokultakentissä, joiden tyypillinen esimerkki on Reinin historiallinen jokikulta, hiput ovat olleet pieniä.

Edellä esitetyt tekijät eivät kuitenkaan kykene kattavasti selittämään sitä miksi jollain edellä esitetyt ehdot täyttävällä kentällä hiput ovat isompia kuin toisella. Eräiden muiden muuttujien selittävyyttä voidaan tarkastella vertaamalla esimerkiksi tietyn upakultakentän kultamäärää sieltä tavattujen suurimpien hippujen kokoon. Kun vertaa Bachen (1987) keräämiä kultatonnimääriä tässä artikkelissa esitettyjen suurimpien hippujen kokoon havaitsee niiden välillä heikon positiivisen riippuvuuden. Eli kymmenien kilojen isomukset ovat alueilta, joista on saatu vähintään satoja tonneja kultaa. Suomen ja Brittein saarten alle kilon isomukset puolestaan ovat kultakentiltä, joista on saatu ainoastaan muutamia satoja kiloja kultaa. Tässä esitetty aineisto ei pysty antamaan riippuvuuteen lopullista vastausta, mutta mahdollisena selityksenä voisi esittää tilastollisen jakauman vaikutusta. Sen perusteella jättiläismäisessä esiintymässä kokojakauman ääripäiden näytteiden esiintymisen todennäköisyys olisi suurempi kuin pienemmissä.

Hippukullan tulevaisuus

Suuret kultahiput ovat olleet laajamittaisen upakullan hyödyntämisen sivutuotteita. Nyt kuitenkin kullan upaesiintymät alkavat jo olla ehtyneet (Sawkins 1989). Niistä arvioidaan saadun kultaa yhteensä noin 10 000 tonnia, mikä vastaa noin 10% maailman kaikkien aikojen kultasaaliista (Henley ja Adams 1979, Bache 1987). Taloudellisesti merkittävää laajamittaista upakullan teollista hyödyntämistä on enää vain Siperiassa (Krivtsov ja Migachev 1998) ja Venäjälläkin upakulta muodostaa ainoastaan 10% potentiaalisista tulevaisuuden kultavaroista. Ja suuntaus näyttää jatkuvan näin rikastustekniikan menetelmäkehityksen vauhdittamana.

Upakultaesiintymien huuhdonnan voikin ymmärtää varhaisvaiheeksi kullan teollisessa hyödyntämisessä, sillä siinä hyödynnetään luonnon lähes valmiiksi suorittamaa kullan rikastamista rapautumisen ja hienontumisen kautta jokien pohjiin rikkaisiin luonnonränneihin, josta se on ihmisen helposti kerättävissä suhteellisen yksinkertaisin menetelmin. Nykyinen kaivosteollisuus tekee itse nämä vaiheet, joten se pystyy hyödyntämään yllättävän heikkolaatuisia kalliokullan rikastumia kunhan ne ovat riittävän laajoja. Kaivostoiminnan näin virtaviivaistuessa ja globalisoituessa suuret hiput tulevat käymään yhä harvinaisemmiksi - ja kalliimmiksi. Tästä johtuen hippukullan hyödyntäminen on kansainvälisesti muuntunut pienimuotoiseksi harrastelijatason toiminnaksi, joka usein kannattavuuden nostamiseksi on yhdistetty innovoivaan matkailuyrittämiseen kuten elämysmatkailuun.

Myönteinen puoli asiassa kullankaivajan kannalta on tietenkin se että harvinaisuus nostaa hintoja. Lapin suurikokoiset kultahiput ovatkin kalleimpia maassamme myytyjä yksittäisiä mineraalinäytteitä. Korkea hinta puolestaan asettaa aivan uusia haasteita hippujen kaupalle. Esimerkiksi Australiassa sikäläisille jättiläishipuille kirjoitetaan myyntitodistuksia, sertifikaatteja, joissa vakuutetaan hipun olevan aitoa upakultaa ja samalla vahvistetaan luotettavan kaivajan nimeämä löytöpaikka. Mutta on huomattava, että näissä sertifikaateissa ei oteta kantaa löytöpaikkaan - vakuutetaan ainoastaan hipun löytyneen luotettavissa olosuhteissa. Lapin kullankaivajat ovat toistuvasti ehdottaneet samanlaista käytäntöä Suomeenkin. Hippujen hinnathan ovat meillä huomattavasti kalliimpia kuin raakakullalla tai Australiassa ja tästä syystä jonkinlainen todistus olisi ymmärrettävästi tarpeen ostajien vakuuttamiseksi (Merenluoto 1998). Semminkin koska, kullankaivajien mielestä korkea hinta on hyvin perusteltu, sillä arktisissa oloissa kaivaminen on kallista, ja koska Lapissa ei irtokullan käsittelyssä käytetä myrkyllisiä aineita eikä muitakaan moraalisesti arveluttavia menetelmiä. Heidän mielestään sertifiointi voisi käsittää itse tuotantomenetelmän, jolloin lappilaista hippukultaa voitaisiin markkinoida vaikkapa ekokultana.

Summary: The largest gold nuggets

Large gold nuggets are turning into rare, museum class specimens, because of the exhaustion of world-scale placer gold deposits. In spite of their high value, compiled information has been lacking, except from Finland (Kinnunen 1997). The aim of this study was to collect and evaluate information on largest gold nuggets from Finland, Europe and worldwide. Since a gold nugget is defined as "a large lump of placer gold..." (Jackson 1997), gold specimens discovered in bedrock were discarded from this review. Information was gathered from literature databases, geological and popular literature and through email inquiries.

The results show that the largest documented nuggets from Europe are small compared to the ones known from other continents. The ten largest nuggets from Lapland, northern Finland, weigh from 98 to 393 g ( Table 2 ). The largest nugget encountered in Finland is Aleksi nugget is ( Fig. 1 ). The four largest nuggets reported from Europe are within the range 385 - 684 g ( Table 3 ), the largest one coming from Ireland ( Fig. 2 ). The ten largest nuggets worldwide weigh between 34 and 71 kg ( Table 4 ). It is noteworthy that the majority of the largest nuggets have been encountered from Australia, Victoria, in its "Golden Triangle" area during a few decades of the 19th century. The largest documented nugget of the Earth, the Welcome Stranger, comes from this district ( Fig. 3 ). 

Huge aggregates of gold within the bedrock, e.g., in Australia, California and South-America are sometimes confused in the popular literature with detrital gold nuggets. Such an example is the Holterman "nugget" weighing 235 kg ( Fig. 4 ). It was found in 1872 in Hawkins Hill area, New South Wales, Australia at a depth of 200  metres in a gold mine.

Very few analytical studies - except fineness determinations - have been published on large gold nuggets. An obvious reason is their high economical value, which has hindered the use of classical, partially destructive laboratory routines. For this reason, nondestructive modern laboratory methods have been tested and developed in the Geological Survey of Finland (Kinnunen 1996, Kinnunen et al. 1997). These methods provide reliable data for genetical interpretation and identification of possible fake nuggets. The procedures include classification of surface textures, electron microanalyses (including energy dispersive analyses) and petrophysical measurements.

Many of the largest gold nuggets from Finnish Lapland have been analysed and fingerprinted with these nondestructive methods (Kinnunen et al. 1995, 1996, 1997, Kinnunen and Johanson 1999). The results show that their properties approximate those of the smaller nuggets (0.2 - 0.6 mm) studied by Saarnisto and Tamminen (1987) from same placer localities. Furthermore, the latest studies focussed on small nuggets from the Klondike district (Knight et al. 1999a, b), notably analogous to Finnish Lapland, confirmed, that native gold originally crystallized in bedrock environments and that gold fragments were later modified in sediments leading to a nugget type morphology. Supergene redeposition of gold is encountered only at the micrometer level as a thin, layer-like weathering rind on the nuggets (Groen et al. 1990, Southam 1998). Thus, the source of gold encountered inside the largest nuggets should be traced back to lode-type, mesothermal gold-quartz veins in which the P-T-X conditions, voids for crystallization and other factors were especially favourable for the growth of large aggregates of crystalline gold.

Representativeness of the information on the size of the nuggets can be shown to depend on many factors. Primary natural factors include the native size of the gold grains connected with subsequent erosion in sediments. Secondary anthropogenic factors involve as well the yield as the quality and extent of the documentation available. However, because some 10 000 tons of placer gold (Henley and Adams 1979, Bache 1987) have been recovered from worldwide fields during several hundred years, the level of documentation is thought to justify following conclusions: (1) The maximum weight of known gold nuggets is less than 100 kg (actually 71 kg). There are casual notes of larger nuggets, but these, however, refer to bedrock occurrences and not to alluvial or eluvial placers. (2) The size of the largest European nuggets - including the Finnish specimens - is roughly one hundredth of the worldwide records. The explanation to the wide size difference is not sufficiently known. It may rely on the yield of the placer field, the ore-type of the source rock or on both with some still unknown factors.

Kirjallisuus - References

Bache, J.J. (1987) World Gold Deposits. A Geological Classification. North Oxford Academic, 178 s.

Bariand, P., Cesbron, F. ja Geffroy, J. (1985) Les Mineraux, leurs gisements, leurs associations. Osa 3. Bureau de Recherches Geologiques et Minieres, Orleans, 489 s.

Birch, Bill (1987) Gold in Australia. Mineralogical Record 18, 5-32.

British Museum (1973) British and Irish Gold. Mineralogy Leaflet No. 4, British Museum (Natural History), 7 sivua.

Cairncross, B. & Dixon, R. (1995) Minerals of South Africa. The Geological Society of South Africa, Johannesburg, 290 s.

Calverley, Bob (1999) Scientist confirm 56-pound nugget is gold. UniSci Science and Research News, http://unisci.com

Dunn, E.J. (1929) Geology of Gold (South Africa, Australia, New Zealand). Lontoo, Charles Griffin & Company, 303 s.

Editorial Committee for "Introduction to Japanese Minerals" (1970) Introduction to Japanese Minerals. Organizing Committee IMA-IAGOD Meetings 70, Geological Survey of Japan, 208 s.

Groen, J.C., Craig, J.R. ja Rimstidt, J.D. (1990) Gold-rich rim formation on electrum grains in placers. Canadian Mineralogist 28, 207-228.

Henley, R.W. ja Adams, J. (1979) On the evolution of giant gold placers. Transactions Applied earth science. Section B, 41-50.

Jackson, Julia A., toim. (1997) Glossary of Geology. Fourth edition. American Geological Institute, Alexandria, Virginia, 769 s.

Kampf, Anthony R. (1991) L.A. Gold. Lapidary Journal, March 1991, 23-24.
Kinnunen, Kari A. (1996) Classification scheme for surface textures of gold nuggets from Finnish Lapland. Bull. Geol. Soc. Finland 68, Part 2, 18-33.

Kinnunen, Kari A. (1996) Classification scheme for surface textures of gold nuggets from Finnish Lapland. Bulletin of the Geological Society of Finland 68, Part 2, 18-33.

Kinnunen, Kari A. (1997) Lapin kultahiput keräilykohteena. KIVI (Suomen Jalokiviharrastajain Yhdistys ry. Jäsenlehti) 15, 12-26.

Kinnunen, Kari A. ja Vilpas, Leeni (1994) Kultahippujäljitelmien erottaminen Lapin hippukullasta. Geologi 46, 119-123.

Kinnunen, Kari A., Johanson, Bo, Terho, Mauri ja Puranen, Risto (1995) Aleksin kultahipun (385 g) laboratoriotutkimuksista. Geologi 47, 35-39.

Kinnunen, Kari A., Johanson, Bo, Terho, Mauri ja Puranen, Risto (1996) Lemmenjoen alueen Puskuojalta elokuussa 1995 löytyneen Iivari-kultahipun (126,95 g) morfologia ja pintarakenne, kemiallinen ja mineraloginen koostumus sekä petrofysikaaliset ominaisuudet. Geologian tutkimuskeskus, arkistoraportti M19/3812/96/1, 18 sivua.

Kinnunen, Kari A., Johanson, Bo, Terho, Mauri ja Puranen, Risto (1997) Nondestructive analysis of morphology, chemical composition and physical properties of large gold nuggets from Finnish Lapland. Geological Survey of Finland, Current Research 1995-1996, Special Paper 23, 29-35.

Kinnunen, Kari A. ja Johanson, Bo (1999) Pikkumammutiksi nimetyn Miessijoelta 1998 löytyneen isomuskultahipun (251 g) laboratoriotutkimusten tulokset. Geologian tutkimuskeskus, arkistoraportti M19/3812/99/1, 6 s.

Knight, J.B., Mortensen, J.K. ja Morison, S.R. (1999a) Lode and placer gold composition in the Klondike district, Yukon terrritory, Canada: Implications for the nature and genesis of Klondike placer and lode gold deposits. Economic Geology 94, 649-664.

Knight, J.B., Morison, S.R. ja Mortensen, J.K. (1999b) The relationship between placer gold particle shape, rimming, and distance of fluvial transport as exemplified by gold from the Klondike district, Yukon territory, Canda. Economic Geology 94, 635-648.

Krivtsov, A.I. ja Migachev, I.F. (1998) The placer gold initial potential and prospects of the Russian Federation. Mineraj'nye Resursy Rossii 3 (1998), 11-15.

Kutz, Kenneth J. (1987) Gold Fever. Gold Fever Publishing, Darien, Connecticut, 400 s.

LaPoint, D.J. (1999) The Gold Rush in North Carolina. Geotimes 44 (12), 14-18.

Leake, R.C., Bland, D.J. ja Cooper, C. (1993) Source characterization of alluvial gold from mineral inclusion and internal compositional variation. Transactions Applied earth science. Section B, 65-82.

Lieber, Werner (1982) European Gold. Mineralogical Record 13, 359-374.

Merenluoto, Kari (1998) Sertifikaatti Suomen lapin hippukullalle. Prospäkkäri 1998, 4-5.

Mickelson, Peter (1998) Kultaa kalliimpi löytö. Pankko (Suomen Pankin henkilöstölehti) 4-5, 1998, sivut 6-7.

Milovsky, A.V. ja Kononov, O.V. (1985) Mineralogy. Mir Publishers, Moskova, 320 s.

Patyk-Kara, N.G. (1999) Cenozoic placer deposits and fluvial channel systems on the Arctic shelf of Siberia. Economic Geology 94, 707-720.

Quiring, Heinrich (1953) Vorgeschichte, Altertum und Mittelalter. Sivut 38-46 teoksessa Gold, Die Metallischen Rohstoffe, ihre Lagerungsverhältnisse und ihre wirtschaftliche Bedeutung, 3. Heft, toimittanut Ferdinand Friedensburg, Ferdinand Enke Verlag, Stuttgart.

Saarnisto, Matti ja Tamminen, Esko (1987) Placer gold in Finnish Lapland. Geological Survey of Finland, Special Paper 3, 181-194.

Sawkins, F.J. (1989) Gold resources. Teoksessa: Concise Encyclopedia of Mineral Resources. Toim. D.D. Carr ja N. Hery. Pergamon Press, Oxford, s. 155-158.

Schneiderhöhn, H. (1962) Erzlagerstätten. Gustav Fischer Verlag, Stuttgart, 371 s.

Smirnov, V.I. toim. (1977) Ore Deposits of the USSR. Osa 3. Pitman Publishing, Lontoo, 492 s.

Southam, Gordon (1998) Quantification of sulfur and phosphorus within secondary gold rims on Yukon placer gold. Geology 26, 339-342.

Talvio, Tuukka (1999) Elektronista euroon - Rahan historiaa. Valtiovarainministeriö, Helsinki, 25 s.

Vaissi, Pekka ja Timonen, Esko (1988) Jalometalliesineiden tunnistaminen. Kultaseppien Lehti 2/1988, s. 24-27.

Varjos, Oiva (1999) Australian kullan löytyminen ja maailman suurimmat kultahiput. Kultaklubin Uutiset 1/99, Jäsentiedote no. 35 , 16-19.

Weiss, Stefan (1997) Aktuell. Lapis 22 (10), 4-5.

Wilson, Wendell E. (1987) North Carolina Gold. Mineralogical Record 18 (1), 75-80.

Kari A. Kinnunen (kari.kinnunen_gtk.fi)