Hiidenkirnut ja siirtolohkareet

Hiidenkirnut

Hiidenkirnut ovat virtaavan veden tai aallokon kuljettamien tai liikuttamien kivien ja lohkareiden kallioon sorvaamia onkaloja. Niistä suurimpien läpimitta ja syvyys ovat 10-15 m. Keskikokona voidaan pitää 0,5-1 m läpimittaa ja syvyyttä. Pienimpien kirnujen läpimitta on vain 10-15 cm, mutta niiden syvyys voi olla 30-50 cm, kuten useiden Imatrankosken vanhassa uomassa olevien pikkukirnujen. Kirnujen seinien rakenne on silokalliomaisen tasainen, niiden seinämissä on usein kierteinen, pyssyn rihlojen kaltainen rihlarakenne ja pohjalla pyöreitä sorvikiviä.

Suomessa on kolmenlaisia hiidenkirnuja: Glasifluviaalisia eli jäätikön sulamisvesien synnyttämiä kirnuja, koskikirnuja ja rantakirnuja. Glasifluviaalisia kirnuja on usein kallioseinämissä ja mäkien lakialueilla. Suomen suurimmat hiidenkirnut, kuten 10-13 m syvät ja läpimittaiset Askolan, Rovaniemen Sukularakan ja Sallan Aholanvaaran kirnut ovat glasifluviaalisia. Vielä niitäkin suurempi, toisinaan hiidenkirnuna pidetty muodostuma on Pakasaivo. Koskikirnuja on nykyisten jokien koskipaikoissa. Paras esimerkki niistä ovat Imatrankosken uoman hiidenkirnut. Rantakirnut syntyvät aallokon liikuttaessa rantavyöhykkeen lohkareita. Ne ovat muita hiidenkirnuja laakeampia ja matalampia. Rantakirnuja on kaikkialla Itämeren rannikoilla ja paikoin sisäjärvien rannoilla kuten Höytiäisen Kirnukalliolla. Osa glasifluviaalisista hiidenkirnuista on viime jääkautta vanhempia, mutta suurin osa niistä on syntynyt viime jääkauden lopulla 10 000-13 000 vuotta sitten. Jokikirnut ja rantakirnut ovat syntyneet jääkauden jälkeen, ja niitä syntyy sopivissa paikoissa kaiken aikaa.

On myös hiidenkirnujen tavoin syntyneitä muita kalliomuotoja. Ahvenanmaan tunnettu nähtävyys Källskärin Kannu on hiidenkirnujen väliin jäänyt kirnujen negatiivimuoto. Salpausseliltä ja niiden eteläpuolelta tunnetaan glasifluviaalisia luolia. Ne syntyivät, kun avoimen kallionraon kautta virranneen jäätikön sulamisveden kuljettamat kivet ja hiekka kuluttivat raon seinämiä muodostaen luolan. Hiidenkirnujen sukulaisia ovat myös kallioperän plastiset kulutusmuodot, joista mainittakoon Lapinjärven Falkbergetin jäätikkökulutusmuoto.

Kallioperän rapautuminen synnyttää hiidenkirnujen kaltaisia ja niinä usein pidettyjä muodostumia kuten rapautumiskuoppia ja tafoneita. Rapautumiskuoppa on vaakasuoralle kalliopinnalla olevaan, ympäristöään nopeammin rapautuvaan kohtaan syntynyt, rapautumisen edetessä alaspäin kasvava onkalo. Tafoni on pystysuoralle tai ylikaltevalle pinnalle, ympäristöään nopeammin rapautuvaan kohtaan syntynyt, rapautumisen edetessä suoraan tai viistosti ylöspäin laajeneva onkalo. Rapautumiskuoppien seinämät ovat rosoisia ja niistä voi usein paljain käsin irrottaa rapautunutta kallioainesta. Tafoneille ominaisia ovat niiden katoissa ja seinissä esiintyvät, pienempien rapautumisonkalojen muodostamat hunajakennopinnat. Suurimmat rapautumiskuopat kuten Jalasjärven Pirunpesä ovat kooltaan verrattavissa suurimpiin hiidenkirnuihin. Suomen tafoneista suurin on turistinähtävyytenä tunnettu Inarin Karhunpesäkivi. Rapakivialueilla ovat yleisiä, ja säännöllisesti hiidenkirnuihin sekoitettuja, rapakiven kiteytymisen loppuvaiheessa syntyneisiin miaroliittisiin kideonkaloihin muodostuneet rapautumiskuopat, joista esimerkkeinä mainittakoon Ahvenanmaan Brunnskoppankittel ja Verlan ”hiidenkirnu”.

Hiidenkirnu Mikkeli. Kuva: Jari Väätäinen, GTK
Hiidenkirnu Mikkeli.
Kuva: Jari Väätäinen, GTK

Kirnun hierinkive
Kirnun hierinkivet

Siirtolohkareet

Siirtolohkare on jäätikön kalliosta irrottama ja jäätikön tai siitä syntyneen jäävuoren nykyiselle paikalleen kuljettama, yleensä tavallista isompi lohkare, joka on kulkenut vähintään kaksi kertaa oman pituutensa mittaisen matkan irtoamispaikastaan. Siirtolohkareet irtoavat ns. louhivan jäätikköeroosion eli abraasion toimesta. Jäätikön puoleiselle kallion vastasivulle syntyy kulutuksen tuloksena silokallio, jäätikön pohjaosa sulaa siellä vallitsevan kovan paineen takia. Jäätikön virtaus vie sulamisveden kallion suojasivulle, jossa paine on pienempi. Sulanut vesi jäätyy, rikkoo raoissa jäätyessään kalliota ja liimaa jäätyessään rikkoutumisen tuottamat lohkareet kiinni jäätikön pohjaan. Virtaava jää kuljettaa lohkareet pois, ja lopulta ne kerrostuvat jäätikön sulaessa tai putoavat jäävuoren sulaessa meren tai jääjärven pohjaan. Jäätikön louhimaan kallion suojasivuun syntyy jyrkänne. Jos suojasivusta irronneita lohkareita jää runsaasti suojasivun luo, syntyy distaalilouhikko.

Suomen suurin tunnettu siirtolohkare on Pohjois-Karjalasta, Kuurnan voimalaitoksen rakennustöiden yhteydessä löydetty lohkare. Sen kooksi on louhintatyön ja muutaman timanttikairauksen perusteella arvioitu 100 m x 50 m x 10-20 m. Lohkare on suurimmaksi osaksi maan sisällä. Suurin selvästi näkyvissä oleva siirtolohkare on Turun Ruissalon edustalla oleva Kukkarokivi, jonka vedenpinnan yläpuolisen osan koko on 40 m x 30 m x 12 m Suomessa tunnetaan muutamia yli 30 m pitkiä siirtolohkareita. Useat suuret siirtolohkareet ovat oman painonsa ja pakkasrapautumisen johdosta hajonneet louhikoiksi, kuten Pietarsaaren Ilveskivi tai Mikkelin Kirkkokivet. Jäätikkö ja jäävuoret ovat toisinaan asettaneet siirtolohkareita kiikkuvaan asentoon tai päällekkäin.

Kummakivi Ruokolahti. Kuva: Jari Väätäinen, GTK

Kummakivi Ruokolahti. Kuva: Jari Väätäinen, GTK

 
 

Hiidenkirnut ja siirtolohkareet 

 

Ajankohtaista

 
 

Aihepiiristä muualla

geologia.fi

OneGeology