Suonpohjat hiiliviisaaseen käyttöön turvetuotannon loputtua
Ilmastonmuutoksen ja luontokadon torjunta ovat nousseet viime vuosina konkreettisiksi poliittisiksi tavoitteiksi, mikä tuo perinteisten suonpohjien jatkokäyttömuotojen rinnalle uusia vaihtoehtoja. Suonpohjilla on usein vielä jäljellä kerros turvetta, jonka sisältämä hiili olisi syytä säilyttää maaperässä ilmakehään päästämisen sijaan. Valitsemalla suonpohjille hiiliviisaita jatkokäyttömuotoja voitaisiin parhaimmillaan säilyttää maaperän hiilivarastoja ja tehostaa hiilidioksidin sidontaa.
Monissa tapauksissa viisaat jatkokäyttömuotojen toimet lisäävät myös luonnon monimuotoisuutta. Toisaalta vihreän siirtymän aikakaudella uusiutuvan energian tuottaminen ja erityisesti aurinkopuistot nähdään suonpohjille hyvin sopivana ja kiinnostavana maankäyttönä.
Suomessa turpeen noston loputtua suonpohja tyypillisesti vaihtaa käyttäjää, usein myös omistajaa. Maanomistaja päättää mihin toimintaan maa-aluettaan haluaa hyödyntää. Perinteisesti yleisimmät jatkokäyttömuodot ovat olleet metsänkasvatus ja kasvinviljely. Lintu- ja monimuotoisuuskosteikkoja on perustettu märimmille kohteille.
Turvetuotantoalan murroksen vuoksi suonpohjia siirtyy parhaillaan jatkokäyttöön paljon ja nopeasti. Turvetuotannosta vapautuvien suonpohjien määrän kasvu ja muuttuvat tavoitteet ovat lisänneet tarvetta selvittää suonpohjien jatkokäytön vaikutuksia, mutta myös tehostaa suunnittelua. Tiedolle on erityisen suuri tarve juuri nyt.
Maa- ja metsätalousministeriön Hiilestä kiinni -ohjelman Turvetuotantoalueiden jatkokäyttöhankkeiden kokonaisuus on tuottanut tietoa tähän tarpeeseen. Geologian tutkimuskeskuksen JälkiHiili-hankkeessa selvitimme, miten suonpohjan erilaisille osille voidaan valita parhaiten sopiva jatkokäyttömuoto. Vertailimme myös eri jatkokäyttömuotojen ilmastovaikutuksia.
Parhaiden jatkokäyttövaihtoehtojen kartoittamisesta
Jatkokäytön valintaan suonpohjalla vaikuttaa eniten kiinnostuksen kohteena olevan alueen kuivuus tai märkyys. Kosteusolosuhteet syntyvät suonpohjan ja sitä ympäröivän alueen korkeussuhteista ja vesien virtausreiteistä. Suonpohjalta löytyy tyypillisesti kolmenlaisia alueita.
On alueita, joiden pinta on selvästi ympäristön alapuolella ja joiden kuivana pitäminen on haastavaa, ellei mahdotonta. Nämä alueet on järkevintä vettää.
Syvimmät osat muodostuvat vesipintaisiksi allikoiksi ja kosteikoiksi, tosin penkereitä ja patorakenteita on syytä vahvistaa, ettei tulva vie maa-aineksia mukanaan. Allikoita ympäröiville matalan veden alueille muodostuu sara- tai järviruokovaltainen vyöhyke. Allikoiden reuna-alueilta tai muuten vetettävissä olevilta, tasaisilta suonpohjan osilta voi löytyä soistettavaa eli ennallistettavaa alaa. Tehokas soistaminen vaatii tasaisten kosteusolosuhteiden luomista ja suokasvillisuuden, erityisesti rahkasammalten, siirtoistutusta suonpohjalle. Tämä Suomen suonpohjilla vieras menetelmä on käytössä Kanadassa ja sitä on tutkittu ja kokeiltu myös Virossa.
Toiset suonpohjan osat ovat taas niin korkealla suhteessa ympäristöönsä, ettei niiden vettäminen ole mahdollista ainakaan ilman, että turvekenttää ympäröivät maa-alueet samalla tulvitetaan. Tällaisissa olosuhteissa selkeää kuivavaraa vaativat maankäyttömuodot, kuten metsitys ja maatalous, ovat omiaan.
Useimmiten suurin osa suonpohjasta voidaan toiveiden mukaisesti joko vettää tai pitää kuivana ojitusten ja/tai padotusten muutoksilla. Tällaisilla alueilla parhaan jatkokäyttömuodon valintaan vaikuttaa turvekerroksen paksuus. Ohutturpeisilla kohteilla (alle 40 cm) luonnistuu lähes kaikki toiminta, mutta paksuturpeisilla suonkentän osilla jatkokäyttöä on syytä harkita tarkemmin. Paksuturpeisilla kohteilla esimerkiksi suosituin jatkokäyttömuoto, metsänkasvatus, saattaa olla taloudellisesti kannattamatonta. Jos turpeen ravinteet eivät riitä tuottavan puuston kasvuun, puuston kasvu vaatii toistuvia lannoituksia. Paksuturpeisilla kohteilla korostuu myös turpeen hiilivaraston säilyttämisen merkitys. Turpeen hajoamista ja hiilidioksidin karkaamista ilmakehään voidaan vähentää nostamalla vedenpinnan taso lähelle turpeen pintaa.
Valmiiksi aukeat turvetuotantoalueet sopivat aurinkopuistojen perustamiseen. Aurinkopuiston perustaminen onnistuu monenlaisilla turvekentillä, sillä toteutustapoja on useita. Erityisesti paksuturpeisilla kohteilla olisi kuitenkin syytä pohtia turpeen hiilivaraston säilyttämistä, ettei fossiilisten polttoaineiden päästöjä korvata kuivan turvekentän hiilidioksidipäästöillä. Jos aurinkopuiston vedenpinta voidaan pitää lähellä turpeen pintaa, aurinkopuiston ilmastovaikutukset ovat huomattavasti parempia kuin kuivalla turpeella.
Maankäytön suunnittelussa tulee tiedostaa, että jos suonpohja sijaitsee happamien sulfaattimaiden alueella, tulee sulfaattimaan pysyä vedellä kyllästyneenä ja hapettomana. Tämän vuoksi näillä alueilla maaperän kuivatussyvyyttä ei tule lisätä. Tämän reunaehdon huomioiden maanomistaja voi päättää haluamastaan jatkokäytöstä vapaasti, mutta suositeltavimmat jatkokäyttömuodot happamien sulfaattimaiden alueilla ovat ehdottomasti kosteikkojen rakentaminen tai soistaminen.
Jatkokäytön suunnittelu edellyttää ajantasaista tietoa suonpohjan ominaisuuksista. Olennaisimmat tiedot ovat ajantasainen pinnankorkeusmalli sekä tieto jäännösturpeen paksuudesta alueen eri osissa. Pinnankorkeusmallin saa avoimena paikkatietona Maanmittauslaitoksen sivuilta (kts. kohta Lisätietoja).
Pinnankorkeusmallin tulee kuitenkin olla laserkeilattu tuotannon loppumisen jälkeen, sillä muuten tieto on vanhentunutta (kts. kohta Lisätietoja). Mikäli ajantasaista tietoa ei ole saatavilla, pinnankorkeusmallin voi teetättää dronella. Tietoa jäännösturpeen paksuudesta ja sen vaihtelusta alueen eri osissa kannattaa pyytää turvetuottajalta alueen luovutuksen yhteydessä. Turvepaksuuden voi mitata itse turvekairalla, jos tietoa ei ole saatavilla. Pinnankorkeusmallin ja turvepaksuustiedon avulla voidaan tehdä yhdistetty malli turvepaksuuksista ja vettämismahdollisuuksista, jonka avulla saa jo hyvin viitteitä sopivista jatkokäyttömuodoista.
Jatkokäytön valinnalla on suuri merkitys ilmastolle
Yhdellä suonpohjalla on tyypillisesti ominaisuuksiltaan erilaisia alueita, joista kullekin soveltuu useampi jatkokäyttömuoto. Jatkokäyttömuotojen ilmastovaikutukset poikkeavat kuitenkin toisistaan, joten valinnoilla on merkitystä ilmaston kannalta.
Metsitys ja rahkasammalten vallitsemaan suokasvillisuuteen tähtäävä ennallistaminen ovat ilmaston kannalta parhaat jatkokäyttömuodot. Perinteinen maatalous on taas ilmaston kannalta huonoin vaihtoehto. Viljelykasvien väliset erot ovat kuitenkin suuret: nurmi on huomattavasti viljaa parempi ja ruokohelven viljely voi jo olla hyvä vaihtoehto. Aurinkovoima, kosteikot ja kasvittaminen sijoittuvat ilmastovaikutuksiltaan näiden välimaastoon. Aurinkopuiston ilmastovaikutusta voidaan parantaa vähentämällä turpeen hajoamista vedenpintaa nostamalla. JälkiHiili-hankkeessa esitimme maanomistajan valintojen ilmastovaikutukset kahdella turvetuotantoalueella. Perinteisen viljele-metsitä-kosteikko vaihtoehdon ilmastoa lämmittävä vaikutus oli 50–80 kertainen verrattuna ilmastohyötyihin tähtäävään vaihtoehtoon.
Koska maanomistaja yleensä tavoittelee taloudellista tuottoa maalleen, Suomen ilmastotavoitteiden kannalta olisi edullista luoda maanomistajalle kannustimet valita vaihtoehdoista ilmaston kannalta parhaat.
Uusin tieto yhdestä paikasta
Hiilestä kiinni -hankkeiden tulokset suonpohjien jatkokäytön mahdollisuuksista, suunnittelusta ja vaikutuksista on kiteytetty yhteisesti tuotetulle sivustolle Ilmastoviisaat ratkaisut turvetuotantoalueiden jatkokäyttöön – Opas maanomistajalle ja laajempaan suunnitteluun. Sivustolta löytyy tietoa niin maanomistajille, suunnittelijoille kuin viranomaisillekin. Sivusto esittelee suonpohjien jatkokäyttöön siirtämisen vaiheet, jatkokäytön suunnittelun sekä eri jatkokäyttövaihtoehtojen vaikutukset ilmastoon ja ympäristöön. Sivustolta löytyy myös suonpohjien jatkokäytön huomioimisen mahdollisuudet osana alueellista suunnittelua.
Teksti
Anna-Laine Petäjäkangas
Liisa Maanavilja, erikoistutkija
Oona Allonen, tutkija
Heikki Sutinen, geologi
Mika Larronmaa, paikkatietosuunnittelija
Tuija Vähäkuopus, ryhmäpäällikkö
Lisätietoja
Tutkimustyöraportti:
Laine-Petäjäkangas, A., Maanavilja, L., Allonen, O., Sutinen, H. & Vähäkuopus, T. 2023. Turvetuotannosta vapautuvien suonpohjien hiiliviisas jatkokäyttö. Summary: Carbon-wise after-use of peat extraction sites. Geologian tutkimuskeskus, Tutkimustyöraportti 82/2023.
Työhön ovat osallistuneet maa- ja metsätalousministeriön Nappaa hiilestä kiinni -rahoitusohjelman hankkeet:
- Suonpohjien hiiliviisaan jälkikäytön suunnittelu (JälkiHiili)
- Valuma-aluekunnostusten valtavirtaistaminen: uudet lähestymistavat, skaalautuvuus ja muuntuvuus – toimintamalli turvetuotantoalueen jatkokäytön suunnitteluun (MERLIN)
- Ilmastotoimenpiteiden kokonaisvaltainen arviointi valuma-alueilla – Systeemianalyysillä kohti hiilineutraalia maankäyttöä (SysteemiHiili)
- Turvetuotantoalueiden ilmastokestävät jatkokäyttömahdollisuudet (TuIJa)
- Metsät turvemailla – ratkaisuja päästöjen hillintään ja hiilinielujen kasvattamiseen (TURNEE)
- Suonpohjien hiilineutraali uusiokäyttö (UusiSuo)
Pinnankorkeusmallin laserkeilausvuoden saa selville Maanmittauslaitoksen palvelusta:
